lauantai, 8. tammikuu 2011

Land of the free and the home of the brave - muistoja sotaretkiltä

Vientiane, 26°C, ilmankosteus 47%

Vientianen oma Riemukaari eli Patuxai-monumentti (”Voiton portti”) muistuttaa kovasti pariisilaisserkkuansa. Sen rakentaminen aloitettiin 1950-luvun lopulla, menneissä sodissa ja taisteluissa menehtyneiden sotilaiden muistoksi. Rakennusmateriaalina toimi sementti, joka oli USA:n rahoituksella hankittu, eherm... aivan toiseen tarkoitukseen. Nimittäin Vientianen uuden lentokentän rakentamiseen, jota jenkit itse nokka pitkällä odottivat pystyvänsä hyödyntämään. Mahtoivatko jenkit tästä laojen oma-aloitteisuudesta kovastikin suivaantua? Vuosien 1955 ja 1975 välillä käyty Vietnamin sota nimittäin kaappasi USA:n johdolla mukaansa myös Laosin melko totalitaarisella tavalla. Sijaintinsa vuoksi Laosin kohtaloksi tuli saada USA:lta niskaansa yli 2 miljoonaa tonnia pommeja, siis tonni räjähteitä jokaista maan silloista asukasta kohden.

Ilmapommitusten päämääränä oli tuhota Ho Chi Minhin huoltotie, jota Pohjois-Vietnam käytti sotilaiden ja varusteiden kuljettamiseen Etelä-Vietnamiin. Huoltotie kulki osittain Laosin maaperällä. Pommitukset kestivät 9 vuotta (1964-1973), mutta koko Yhdysvaltojen operaatio Laosissa, niin sanottu salainen sota (Secret War), oli alkanut jo vuonna 1959. Sotaa sanotaan salaiseksi siksi, että se pidettiin julkisuudelta ja jopa USA:n kongressilta täysin salassa. Olisivathan USA:laiset vaikuttaneet varsinaisilta rentuilta, jos sotaretki olisi tullut julkisuuteen. Se kun rikkoi aiemmin solmittua Geneven kansainvälistä sopimusta, joka tunnusti Laosin puolueettomuuden Vietnamin konfliktissa, ja oli täten täysin laiton. USA tunnusti osallisuutensa salaiseen sotaan virallisesti vasta vuonna 1997. Operaatiota toteuttamassa olivat tietenkin CIA:n erikoisjoukot, jotka pommitusten ja paikallisten sissien koulutuksen ohella muun muassa harrastelivat unikon viljelyä ja olivat osallisena Indokiinan huumekaupassa. Vaan hys, hys, siitä ei oikeastaan ole soveliasta puhua vieläkään. Salaisen sodan kapellimestarina toimi USA:n ulkopoliittinen neuvonantaja ja ulkoministeri Henry Kissinger, joka kaiken muun tarinaan liittyvän surkuhupaisuuden lisäksi sai ansioistaan Vietnamin sodassa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1973.

Sodassa pudotettujen räjähteiden määrät tekevät Laosista maan, jota on asukaslukuun nähden pommitettu eniten maailman historiassa. Mutta kenties hyvällä yrityksellä ennätys päästään rikkomaan vielä joskus tulevaisuudessa. Come on guys! Joka tapauksessa niin sanotut UXO:t (unexploded ordnance), joihin kuuluvat muun muassa rypälepommien räjähtämättömät osat, joista viattoman kuuloisesti puhutaan nimekkeellä ”bombies”, ovat Laosissa edelleen 30 vuotta pommitusten loppumisen jälkeen suuri ongelma. Jopa noin 30% pudotetuista pommeista jäi räjähtämättä ja niitä löytyy edelleen jatkuvasti muun muassa koulujen pihoilta ja pelloilta. 25 % Laosin kylistä ja kaupungeista on UXO:ista saastunut, mikä on todellinen este syrjäseutujen kehittymiselle. Parhaassa tapauksessa UXO-löydön tekee raivaukseen erikoistunut miehistö oikealla kalustolla; hieman epäonnisemmassa tapauksessa löytäjä saattaa samalla kadottaa jos ei henkeänsä niin ainakin raajansa. Vientianessa sijaitseva vammautuneiden kuntoutuskeskus COPE kertoo sen puolen räjähteiden aiheuttamista ihmiskohtaloista, joita ei pommikoneesta käsin näe.

Asetelma ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen, sillä Laosin syrjäkylien asukkaat itse etsivät pommeja aktiivisesti - mieluiten niitä jo räjähtäneitä. Pommien metalliosat ovat nimittäin rahanarvoisia siinä määrin, että oma henki ja terveys kannattaa riskeerata raaka-aineen myymisestä saadun elannon toivossa. Vietnamilaisten metallintunnistimien avulla asukkaat ovat haravoineet lähiympäristöään metallin toivossa niin perusteellisesti, että he jo vitsinä toivovat jenkkien jälleen palaavan pommikoineineen ja kylvävän maastoon lisää tätä rahanlähdettä.

Vaarallisia UXO:ja raivataan toki myös ammatti-ihmisten voimin. Muiden maiden rinnalla USA on 1990-luvulta lähtien osallistunut jälkiensä siivoamiseen Laosin vaikeakulkuisessa maastossa. Lähteestä riippuen vuosien 1993 ja 2009 välillä USA lahjoitti toimintaan 9 ja 25 miljoonan USD välillä. Oli summa kumpi tahansa on se mitättömän pieni verrattuna siihen mitä koko Laosin viidakoissa käyty sota salaisine lentotukikohtineen maksoi. Maata ei toki voida kaikista UXO:ista siivota, eikä se edes kannata, vaikka ne 87 miljoonaa sodan aikana pudotettua räjähtämätöntä pommia saattavat olla räjähdysalttiita vielä pitkään. Tällä hetkellä arvioidaan, että UXO:ja on raivattu prosentin murto-osa ja nykyisellä vauhdilla Laosin syrjäseuduilla on siis täysin turvallista astella ehkä jo ensi vuosituhannen puolella. Tervetuloa patikoimaan!

DSC_0022.jpg

Patuxai-monumentti Vientianessa (2010)

torstai, 11. marraskuu 2010

Muuttolintu

Vientiane, 26°C, ilmankosteus 61%

Kehitysmaatutkimuksen opintoihin liittyen olen viime aikoina ollut pakotettu lukemaan kirjoja kuten Handbook of Studies on Men & Masculinities ja Feminism Without Borders. Ne ovat lähinnä olleet hyvää unilääkettä iltaisin, mutta eräs tosielämän tilanne virvoitti minut tällä viikolla muihin ajatuksiin.

Töissäni on uusi lao-kollega Sine. Hän edustaa maansa uutta sukupolvea; hyvin koulutettu ja äitejänsä itsenäisempään elämään tottunut eteenpäin pyrkivä nuori nainen, joka saapuu töihin omalla autolla. Perinteet ja moderni elämä eivät kuitenkaan aina sovi yhteen. Eräänä päivänä kävimme työasioita yhdessä läpi, kun hän luultavasti katsoi tilaisuutensa tulleen ja kertoi, että ”I have something on my heart”. Hänen miehensä oli saanut työtarjouksen Japanista ja on muuttamassa sinne vuodenvaihteessa. Luonnollisesti mies haluaisi vaimonsa seuraavan häntä uuteen maahan, mutta kollegani oli selvästi surullinen tilanteesta. Sine on vasta vähän aikaa sitten aloittanut uudessa työssään, jossa hän haluaa kehittyä ja oppia uutta. Japani ei myöskään maana häntä suuresti innoita. Hän on käynyt siellä aiemmin ja toivoisi pikemminkin voivansa olla enemmän tekemisissä länsimaisessa maailmassa.

Vastaaviin tilanteisiin joutuvat monet naiset länsimaissakin, kun he puolisoidensa töiden perässä jättävät tutut ympyrät ja seuraavat kumppaniaan tuntemattomaan uuteen elämään, jossa omat urasuunnitelmat ja ihmissuhteet kotimaassa jäävät enemmän tai vähemmän tauolle.

Kollegani kanssa jutellessani huomasin kuitenkin nopeasti, ettei hänen tilanteensa anna samaa valinnanvapautta kuin mihin vaikkapa me suomalaiset olemme tottuneet. Miehen vastaanottaessa uuden työnsä Japanissa ei päätöksestä selvästikään oltu juteltu yhdessä vaimon kanssa, vaan automaattisesti hänen oletetaan muuttavan miehensä perässä. Kollegani tunsi, ettei hänellä juuri ollut sanansijaa asiassa, sillä hänen vanhempansa olivat myös sitä mieltä että hänen olisi hyvä seurata miestään. Saattaa olla, ettei miehelläkään käytännössä ollut paljon valinnanvaraa; annettuihin miehen kaavoihin on hänenkin sovittava. Vanhempien mielestä muutto olisi pariskunnalle tilaisuus viettää vihdoin aikaa yhdessä, mitä he eivät ilmeisestikään ole tähän asti Vientianessa juuri tehneet. Tämä sai minut miettimään millaisissa olosuhteissa avioliitto oli vuotta aiemmin solmittu. Pakkoavioliittoja ei Laosissa sentään ole, mutta avioliitot muistuttavat hieman taloudellisia sopimuksia, joissa kahden nuoren yhteinen elämä ei välttämättä perustu romanttiselle rakkaudelle vaan otollisiin olosuhteisiin pariskunnan ja heidän perheidensä välillä. Niinhän ne avioliitot itse asiassa ennen Euroopassakin solmittiin, ei vielä kovin monta vuosikymmentä sitten, kun puolisot löydettiin useimmiten oman kylän pojista ja tytöistä, samankaltaisista perhetaustoista.

En tiedä mikä kollegani päätös tulee olemaan. Hän otti iloisena, suorastaan helpottuneena, vastaan esittämäni idean, että hän voisi mahdolliseti lykätä lähtöään ainakin muutamalla kuukaudella ja muuttaa vasta sitten kun mies tietäisi paremmin kuinka pitkästä ulkomaankomennosta lopulta on kyse. On nimittäin mahdollista, että sopimus kestää vain puoli vuotta, jonka jälkeen hän palaisi Laosiin. Tänä aikana Sine voisi jäädä, pitää oman työnsä, ystävänsä ja elämänsä Vientianessa.

Mutta entä jos komennus onkin pitkäaikainen? Ainoa neuvo, jonka hänelle pystyin antamaan oli, että hän vielä puhuisi toiveistaan miehensä kanssa ja ettei hän unohtaisi omia päämääriään vaikka lopulta Japaniin päätyisikin. Ehkä asiat eivät menisi aivan niin kuin hän olisi halunnut, mutta varmasti uusiakin ovia hänelle avautuisi uudessa kotimaassa. On kuitenkin selvää, että muutto Japaniin merkitsisi Sinelle omasta unelmistaan luopumista eikä paluuta entiseen enää olisi. Vaihtoehtojen puute ahdisti. Mieleni olisi tehnyt halata, mutta se ei oikein Laosissa tule kyseeseen. Tai kenties olisi siinä tilanteessa tullutkin.

DSC_0957.jpg

perjantai, 16. heinäkuu 2010

Katumuotia ja sinh

Vientiane, 31°C, ilmankosteus 70%

Parin kuukauden kirjoitustauon aikana on kertynyt paljon kerrottavaa. Aloitetaanpa tärkeimmästä aiheesta: vaatteista. Sillä Laosin ensimmäisinä viikkoina päässäni usein pyörineeseen kysymykseen on nyt löytynyt vastaus.

Miksi IHMEESSÄ ne tekevät noin...? En voinut olla hämmästelemättä laojen katumuotia: moottoripyörillä huristelijoista suuri osa, varsinkin naisista, oli pukeutunut mihinkäs muuhun kuin TUULITAKKIIN. Suomalaisten ja laojen kylmänsietokyky lienee syntyjään eri tasolla, mutta ei kai niillä nyt oikeasti voi kylmä olla kun lämpömittari näyttää reilusti yli 30°C ja ilmankosteus takaa sen, että sää tuntuu vielä kuumemmalta. Ja mikä vielä hullunkurisempaa, useimmiten tuo tuulitakki oli ujutettu päälle VÄÄRINPÄIN niin että takin selkämys oli vatsan puolella jättäen selän avoinaiseksi. Miksi, miksi?

Ensimmäisen vaiheen hämmennykseni väistyi vähitellen kakkosvaiheen välinpitämättömyyteen silmien tottuessa outoon mopomuotiin. Ja eipä aikaakaan kun olin siirtynyt kolmanteen vaiheeseen; sosiaalistuminen teki tehtävänsä ja ajauduin itsekin tuon kummallisen katumuodin uhriksi. En tosin pue päälleni tuulitakkia skootterilla ajaessani, mutta monta viikkoa kaapissa käyttämättömänä lojuneelle neuletakille tuli kesäkuusta lähtien uutta käyttöä kun aamuisin kiskoin sen päälleni, kuinkas muuten kuin väärinpäin.

Tässä selitys: aamusta asti kuumana porottava aurinko on vihollinen, joka ruskettaa ihon ja kuumottaa ikävästi. Tuulitakki tai neule takaa vaaleuden, joka on täällä jonkinlainen vallitseva kauneusihanne. Korkeakertoimisista aurinkovoiteista huolimatta alkoi muutamassa viikossa minullekin kehittyä epämääräinen T-paita rusketus, jossa olkapäät ja keskikeho jäävät vitivalkoisiksi käsivarsien ollessa paahtuneita. Täällä kun pukeudutaan melko peittävästi ja siististi, eikä auringonottomahdollisuuksia rusketuksen hiomiseen juuri ole, sisämaassa kun ollaan.

Siinä että takki puetaan päälle väärinpäin on se etu, ettei se lepata tuulessa mopolla ajaessa ja samalla selkä jää mukavasti auki ilmanvaihtoa ajatellen. Vaikken sitä kokemattona aluksi olisi uskonut, on neuletakki päällä tosiaan viileämpää ajaa kuin ilman, kun aurinko ei pääse polttamaan paljaalle iholle. Lisäksi tuulitakki tai neule suojaa katupölyltä, jota on ilmassa paljon koska kaikki pienet ja keskustasta hieman syrjässä olevat kadut eivät ole päällystettyjä. Eikä toimistossa sovi olla missään ryppyisissä tai pölyisissä vaatteissa. Varsinkin valtion virastoissa työskentelevät laot pukeutuvat todella siististi, jopa univormumaisesti. Miehet yhdistävät huolellisesti silitettyihin ja istuviin paitapuseroihin suorat mustat housut ja naiset puolestaan perinteisen sinh–silkkihameen, joita on jokaisella työssäkäyvällä neidolla kaapissaan useita kappaleita. Ne on mittojen mukaan teetetty ja noudattavat kausittain muotia, josta meikäläinen on ulkopuolisena täysin tietämätön. Itse olen teetättänyt kaksi sinh-hametta valitsemistani kankaista ja vyötärökoristeista, jotka toivon mukaan eivät ole soooo-last-season kuten ystäväni Eevan kanssa eräänkin kerran pelättiin.

Virallisissa työtilaisuuksissa sinh on tietyllä tapaa pakollinen myös ulkomaalaisille, jos haluaa antaa itsestään hyvän kuvan. Ulkomaalaisena on kuitenkin helppo noudattaa vapaata pukeutumista, sillä minkäänlainen paheksuminen tai kieroon katsominen ei kuulu laojen kansanluonteeseen. Jokainen olkoon sitä mitä on. Vaikka paikallisilla naisilla on vähemmän liikkumavaraa pukeutumisen suhteen, ovat he yleisesti ottaen sinheistään ylpeitä. Sinh-hameen kankaissa, koristuksissa ja malleissa on sen verran valinnanvaraa että se antaa heille keinot osoittaa yksilöllisyyttään. Kun itse kävelin töihin ensimmäistä kertaa sinh päällä se huomattiin välittömästi – sinh ulkomaalaisen päällä on kunnianosoitus heidän pukeutumiskulttuurilleen, ja kauniita ne ovat minunkin silmissäni.

DSC_0388.jpg

perjantai, 30. huhtikuu 2010

Rahalla saa ja viisumilla pääsee

Vientiane, 31°C, ilmankosteus 55%

Laosiin tarvittava normaali turistiviisumi on voimassa 30 päivää. Pidemmillä työkomennuksilla olevat ulkomaalaiset saavat tarvittaessa pidempiaikaisia viisumeita yleensä työnantajiensa avustuksella. Koska työnantajani INGO Network ei kuitenkaan ole virallisesti Laosin hallituksen tunnustama organisaatio – siitäkin huolimatta, että teemme säännöllisesti yhteistyötä heidän kanssaan – Network ei voinut minua auttaa viisumiasian kanssa (ulkomaisten ja kotimaisten kansalaisjärjestöjen rekisteröitymisprosessi on muuten aivan oma tarinansa, sosialistisessa maassa kun ollaan. Siitä mahdolliseti lisää joskus toiste...).

Tilanne johtaa siihen, että minä kuten lukuisat muutkin ulkomaalaiset, jotka eivät ole oikeutettuja pitkäaikaiseen viisumiin, joutuvat kerran kuukaudessa uusimaan umpeutuvan turistiviisuminsa. Tämä hoituu siten, että poistutaan Laosin valtion rajojen ulkopuolelle ja takaisin maahan tullessa ostetaan uusi viisumi. Onneksi Vientiane sentään sijaitsee aivan Thaimaan rajan tuntumassa, ettei tarvitse kovin pitkälle uuden viisumin perässä lähteä. Tuoreen kokemuksen perusteella uusimisprosessi menee suurinpiirtein näin:

Ajetaan skootterilla parikymmentä kilometriä kaupungin eteläpuolelle Friendship Bridge –nimiselle sillalle, joka on Vientianea lähinnä sijaitseva rajanylityspaikka. Saadaan näköyhteys kyseiseen siltaan, joka ylittää Mekong-joen ja johtaa Thaimaan puolelle. Ei kuitenkaan löydetä oikeaa tietä, josta sillalle noustaan ja varsinaiseen rajanylityspaikkaan pääsee. Parin U-käännöksen ja tiensivussa seisoneen laosilaisen avulla löydetään oikea paikka ja saavutaan itse tapahtumien keskipisteeseen.

Suoritetaan skootterin suhteen konsultaatio ensimmäisen vastaantulevan asiasta-jotain-tietävän-näköisen henkilön kanssa. Ohjeita noudattaen jätetään skootteri parkkiin; sen avulla ei rajasiltaa kuulemma voi ylittää. Suunnataan jalkaisin eksyneen näköisenä sinne minne muutkin menevät. Sattumoisin löydetään tiski, jossa lukee Departures. Täytetään kaavake maastapoistumista varten, näytetään passia, jatketaan matkaa. Ostetaan lippu bussia varten, joka tiettävästi vie sillan ja rajan toiselle puolelle: 4000 kip (n. 0,40 EUR). Ei tiedetä mistä bussi lähtee, mutta jotenkin päädytään oikeaan paikkaan. Astutaan kaksikerroksiseen bussiin, jossa on kukkakuvioidut penkit, kirkkaanpunainen sisäkatto, vaalenpunaiset verhot ja jäätävä ilmastointi. Ei istahdeta ystävällisesti hymyilevän penkillään yksin olevan naisen viereen vaan hakeudutaan hänen takanaan olevalle tyhjälle penkkiriville; olenhan suomalainen. Körötellään bussissa pari minuuttia ruskean Mekongin yli. Liikenne vaihtuu vasemmanpuoleiseksi. Ollaan Mekong-joen Thaimaan puoleisella rannalla.

Astutaan ulos bussista ja eksyneen näköisenä seurataan muita ihmisiä. Haetaan lähimmältä tiskiltä maahantulokaavake, täytetään se ja parin passin näytön jälkeen jotenkin päädytään Thaimaan rajojen sisäpuolelle. Kysytään jatko-ohjeita tuiman näköiseltä rajavartijalta, joka ystävälliseti opastaa miten päästä takaisin Laosiin. Luullaan tulkitsevamme ohjeita oikein ja lähdetään etsimään tiskiä numero kolme. Löytyy tiski, johon merkitty jotakin thain ja laon kielellä, sekä maininta Immigration/Departures. Asetutaan jonoon vuoroaan odottavien ihmisten taakse. Pitkän odotuksen jälkeen saavutaan lopulta tiskille ja todetaan että se on väärä. Siirrytään toiselle tiskille, asetutaan jonoon vuoroaan odottavien ihmisten taakse, odotetaan omaa vuoroa ja kun se lopulta tulee todetaan, että tiski on väärä. Siirrytään jälleen uudelle tiskille, jossa, kappas vain, on merkittynä numero kolme. Tunnetaan itsensä hölmöksi ulkomaalaiseksi. Odotetaan vuoroaan ja todetaan että tiski tosiaan on oikea. Passintarkastusten jälkeen seurataan eksyneen näköisenä muita ihmisiä ja jotenkin päädytään ostamaan bussilippua. Maksetaan siitä 15 baht (n. 0,40 EUR). Siirrytään bussiin, jossa on kukkakuvioidut penkit, vaalenpunaiset verhot ja jäätävä ilmastointi. Kyseessä ei kuitenkaan ole sama bussi kuin tullessa, sillä sisäkatto on tällä kertaa kirkkaankeltainen, ei punainen. Etsitään vapaata paikkaa täpötäydessä bussissa. Istutaan länsimaalaisen henkilön viereen; ei kuitenkaan puhuta hänelle mitään, olenhan suomalainen.

Körötellään parin minuutin matka sillan yli takaisin Laosiin, tullaan ulos bussista ja seurataan muita ihmisiä. Viisumeita myöntävä tiski löytyy helposti, täytetään tarvittavat kaavakkeet ja odotetaan. Viisumi myönnetään nopeasti, maksetaan siitä 35 USD. Parin passin näytön jälkeen jotenkin päädytään Laosin rajojen sisäpuolelle. Haetaan skootteri parkista ja maksetaan siitä 5000 kip (n. 0,45 EUR). Hyvillä mielin suunnataan skootteri takaisin kohti Vientianea: ollaan laillisesti Laosissa seuraavat 30 päivää.

DSC_0321.jpg

tiistai, 27. huhtikuu 2010

Kaupungin rauhaisaa metelöintiä

Vientiane, 34°C, ilmankosteus 46%

Pääkaupunki kuhisee päivisin kun sen reilut 200 000 asukasta kurvailee kaoottisessa liikenteessä ja hoitaa asioitaan kaupungin turuilla ja toreilla. Vientiane kuitenkin hiljenee iltaisin melko aikaisin ja kello 22 jälkeen kadut ovat varsin autioita. Saapumiseni jälkeisellä ensimmäisellä viikolla olin eräänä arki-iltana yksin liikkeellä puolilta öin ja ajoin pimeän kaupungin läpi, jossa 6-kaistaiset pääkadut ammottivat tyhjyyttään. Aika hauska tunnelma kaupunkiin vasta saapuneelle.
 
Päiväsaikaan erityisen vilkasta oli jo aiemmin mainitsemani paikallisen uudenvuoden Pii Mai Laon viettämisen yhteydessä, jolloin ihmiset intoutuivat liikkeelle viskomaan vettä toistensa päälle. Suurimmat juhlapäivät olivat vanhan vuoden viimeinen päivä, uuden vuoden ensimmäinen päivä, sekä näiden väliin jäävä ”0-päivä”, joka ei kuulu kummallekaan vuodelle. Mekin jalkauduimme Katjan ja Thomas’n kanssa, seuranamme laosilainen Sai ja kolumbialainen Diego. Kovin kauan emme kuivin jaloin selvinneet katujen varteen tanssimaan asettautuneista juhlaseureista, vaan muutaman kadunpätkän jälkeen olimme jo läpimärkiä. Sain johdattamana kävimme perinteiden mukaisesti yhteensä 9 temppelissä kaatamassa vettä buddha-patsaiden päälle ja toivomassa onnea tulevalle vuodelle. Laosilaiset ovat taikauskoisia ja temppeleiden pihat olivatkin täynnä paikallisia, joiden rituaaleissa yhdistyvät buddhalaisuus ja animistiset uskomukset. Vaikka kaduille levittäytyneiden, lähinnä nuorten, juhlinta oli päiväaikaan karnevaalimaista, rauhoittui se kaupungille tyypilliseen tapaan nopeasti kello 22 jälkeen. Alkaneen Tiikerin vuoden ajatellaan tuovan mukanaan onnettomuuksia ja itse asiassa juhlinta olikin kuulemma huomattavasti rauhallisempaa kuin esimerkiksi viime vuonna, jolloin rikottiin ennätyksiä erilaisten onnettomuuksien määrässä.
 
Rauhan ja metelin vuorotteleminen on täällä kaiken kaikkiaan aika omanlaistaan. Päiväaikaan kaupunki täyttyy siis enemmän tai vähemmän tavanomaisista elämän ja liikenteen äänistä, mutta vaikka kadut hiljenevät yöksi, on täällä totuttava elämään lähes ympärivuorokautisen äänen, suorastaan melun, ympäröimänä. Pimeän saavuttua noin kello 19 aikaan luonto ei vielä mene nukkumaan vaan lintujen, lähilammen sammakoiden, heinäsirkkojen ja ties minkä muiden eläinten konsertti ja kurnutus jatkuvat pitkälle iltaan. Puhumattakaan paikallisista asukeista, jotka innostuvat välillä järjestämään karaoke-iltamia kotipiirissään ja laulavat silloin lujaa ja nuotin vierestä. Tuntikausia.
 
Muutamina yön hetkinä on hieman rauhallisempaa, kunnes luonto jälleen herää yhdessä auringon kanssa ennen aamukuutta. Heti ensimmäisten auringonsäteiden myötä alkavat pitää omaa konserttiaan lintujen ja sammakoiden lisäksi myös lähiympäristön räksyttävät koirat sekä kukko, jolle "kukonlaulun aikaan" saattaa tarkoittaa mitä vuorokauden aikaa hyvänsä. Oman osuutensa hoitaa huoneeni vaatekaapissa kotiaan pitävä gekko, jonka satunnainen, mutta varsin äänekäs ääntelehtiminen yleensä myöhään illalla, ei ole missään suhteessa otuksen pieneen fyysiseen kokoon nähden. Gekko on sentään sympaattinen otus, jonka huonetoverina olen ihan mieluusti, mutta jokin aika sitten selvisi, että huonetovereita on muitakin. Eräänä yönä heräsin kutittavaan tunteeseen iholla ja kun sytytin valot näin sängyssäni torakan, joka oli juuri kävellyt käteni päältä. Paikalliset torakat ovat sen verran kookkaita, ettei niitä mielellään lähde nistimään ilman kunnon välineitä, tai edes niiden kanssa...
 
DSCh_0030.jpg