Vientiane, 26°C, ilmankosteus 61%

Kehitysmaatutkimuksen opintoihin liittyen olen viime aikoina ollut pakotettu lukemaan kirjoja kuten Handbook of Studies on Men & Masculinities ja Feminism Without Borders. Ne ovat lähinnä olleet hyvää unilääkettä iltaisin, mutta eräs tosielämän tilanne virvoitti minut tällä viikolla muihin ajatuksiin.

Töissäni on uusi lao-kollega Sine. Hän edustaa maansa uutta sukupolvea; hyvin koulutettu ja äitejänsä itsenäisempään elämään tottunut eteenpäin pyrkivä nuori nainen, joka saapuu töihin omalla autolla. Perinteet ja moderni elämä eivät kuitenkaan aina sovi yhteen. Eräänä päivänä kävimme työasioita yhdessä läpi, kun hän luultavasti katsoi tilaisuutensa tulleen ja kertoi, että ”I have something on my heart”. Hänen miehensä oli saanut työtarjouksen Japanista ja on muuttamassa sinne vuodenvaihteessa. Luonnollisesti mies haluaisi vaimonsa seuraavan häntä uuteen maahan, mutta kollegani oli selvästi surullinen tilanteesta. Sine on vasta vähän aikaa sitten aloittanut uudessa työssään, jossa hän haluaa kehittyä ja oppia uutta. Japani ei myöskään maana häntä suuresti innoita. Hän on käynyt siellä aiemmin ja toivoisi pikemminkin voivansa olla enemmän tekemisissä länsimaisessa maailmassa.

Vastaaviin tilanteisiin joutuvat monet naiset länsimaissakin, kun he puolisoidensa töiden perässä jättävät tutut ympyrät ja seuraavat kumppaniaan tuntemattomaan uuteen elämään, jossa omat urasuunnitelmat ja ihmissuhteet kotimaassa jäävät enemmän tai vähemmän tauolle.

Kollegani kanssa jutellessani huomasin kuitenkin nopeasti, ettei hänen tilanteensa anna samaa valinnanvapautta kuin mihin vaikkapa me suomalaiset olemme tottuneet. Miehen vastaanottaessa uuden työnsä Japanissa ei päätöksestä selvästikään oltu juteltu yhdessä vaimon kanssa, vaan automaattisesti hänen oletetaan muuttavan miehensä perässä. Kollegani tunsi, ettei hänellä juuri ollut sanansijaa asiassa, sillä hänen vanhempansa olivat myös sitä mieltä että hänen olisi hyvä seurata miestään. Saattaa olla, ettei miehelläkään käytännössä ollut paljon valinnanvaraa; annettuihin miehen kaavoihin on hänenkin sovittava. Vanhempien mielestä muutto olisi pariskunnalle tilaisuus viettää vihdoin aikaa yhdessä, mitä he eivät ilmeisestikään ole tähän asti Vientianessa juuri tehneet. Tämä sai minut miettimään millaisissa olosuhteissa avioliitto oli vuotta aiemmin solmittu. Pakkoavioliittoja ei Laosissa sentään ole, mutta avioliitot muistuttavat hieman taloudellisia sopimuksia, joissa kahden nuoren yhteinen elämä ei välttämättä perustu romanttiselle rakkaudelle vaan otollisiin olosuhteisiin pariskunnan ja heidän perheidensä välillä. Niinhän ne avioliitot itse asiassa ennen Euroopassakin solmittiin, ei vielä kovin monta vuosikymmentä sitten, kun puolisot löydettiin useimmiten oman kylän pojista ja tytöistä, samankaltaisista perhetaustoista.

En tiedä mikä kollegani päätös tulee olemaan. Hän otti iloisena, suorastaan helpottuneena, vastaan esittämäni idean, että hän voisi mahdolliseti lykätä lähtöään ainakin muutamalla kuukaudella ja muuttaa vasta sitten kun mies tietäisi paremmin kuinka pitkästä ulkomaankomennosta lopulta on kyse. On nimittäin mahdollista, että sopimus kestää vain puoli vuotta, jonka jälkeen hän palaisi Laosiin. Tänä aikana Sine voisi jäädä, pitää oman työnsä, ystävänsä ja elämänsä Vientianessa.

Mutta entä jos komennus onkin pitkäaikainen? Ainoa neuvo, jonka hänelle pystyin antamaan oli, että hän vielä puhuisi toiveistaan miehensä kanssa ja ettei hän unohtaisi omia päämääriään vaikka lopulta Japaniin päätyisikin. Ehkä asiat eivät menisi aivan niin kuin hän olisi halunnut, mutta varmasti uusiakin ovia hänelle avautuisi uudessa kotimaassa. On kuitenkin selvää, että muutto Japaniin merkitsisi Sinelle omasta unelmistaan luopumista eikä paluuta entiseen enää olisi. Vaihtoehtojen puute ahdisti. Mieleni olisi tehnyt halata, mutta se ei oikein Laosissa tule kyseeseen. Tai kenties olisi siinä tilanteessa tullutkin.